Syksyinen Hanko, mielenkiintoiset esitykset sekä aidon ystävällinen tunnelma ovat asioita, joilla kuvaisin Hanko Fotofestival tapahtumaa. Vuosi sitten osallistuin ensimmäisen kerran ja olin aivan myyty, joten päätin osallistua jatkossakin, jos vain mahdollista. Kun saa tilaisuuden kuulla valokuvaajien kertomuksia työstään ja ajatuksia työn takana, resonoi se vahvasti oman intohimon eli valokuvauksen kanssa. Tätä tilaisuutta odottaa innolla vuoden mittaan!
Tänä vuonna olikin jälleen mielenkiintoinen kattaus esityksiä. Lavalle astuivat Aapo Huhta, Stefan Bremer, Sanna Kannisto, Niko Laurila ja Juha Metso yhdessä Anna-Stina Nykäsen kanssa. Esitykset antoivat hyvän kuvan siitä, miten monipuolista valokuvaajan työ voikaan olla. Enemmän tai vähemmän kaupallista, luontokuvausta, taideprojekteja, studiokuvausta, makrokuvausta ja paljon muuta. Oli myös mielenkiintoista huomata, miten projektit voivat samalla valokuvaajallakin olla aivan erilaisia kuin aiemmin eikä tekniikka tai aihealue rajoita uusien tekemistä. Se oikeastaan vetikin taas hiukan entistä paksumman punakynän jäljen sen yli, että valokuvauksessa ”pitää” valita se oma erikoisalansa ja pysyä siinä lokerossa (kerran luontokuvaaja, aina ja vain luontokuvaaja!). Toki sellaisenkin valinnan voi halutessaan tehdä. Ehkä tästä voisikin saada oivan aasinsillan multipotentteihin ja siihen liittyvien mahdollisuuksien tunnistamiseen, mutta siihen voi palata joskus tulevaisuudessa.
Valokuvataide ja taide yleensäkin heijastavat tätä aikaa ja ympäroivää maailmaa. Ulkonäkökeskeisyys, täydellisyyden tavoittelu, tuomituksi tulemisen pelko siitä, että tekeekö asiat oikealla tavalla, kontrolli, kiinnostus luontoon ja luonnonilmiöihin sekä vapaus olivat aiheita, jotka olivat tulkittavissa sekä tarinoista että esitysten sisällöstä. Kiinnostavaa oli myös kuulla siitä, millaista työ on erilaisten valokuvien taustalla, sillä sitä ei aina tule ajatelleeksi nähdessään upean lopputuotoksen, oli se sitten näyttely, valokuvakirja tai yksittäinen kuva. Parhaat esitykset saivatkin miettimään asioita uudelta kantilta, ihastelemaan taidokkaita valokuvia tai vain pohtimaan ajan ilmiöitä. Ehkä myös esillä ollut Hannu Hautalan tarina ja sen myötä hänen elämäntyönsä luontokuvauksen parissa toi mieleen monta kysymystä liittyen elämään ja siihen, millaista merkitystä voi olla valokuvauksella.
Sadesään takia lyhensin Hanko viikonlopun yhteen yöpymiseen, mutta fotofestareille kannatti ehdottomasti mennä. Sunnuntaina aamu oli kirpeänviileä, mutta sää muuttuikin sade-ennusteista huolimatta päivän mittaan aurinkoiseksi ja upeasti siniharmaa-asteikkoon värittynyt taivas sekä syyskuinen meri odottivat Tulliniemen rannalla. Päivän mittaan saikin vähentää jo neuleen yltään (kerrospukeutumisen juhlaa!), johon eräs vastaan tullut vanhempi mieshenkilö tuhahti, että ei osaa pukeutua. En tiedä, tarkoittiko itseään, mutta niinhän se voi olla, että merisäät välillä yllättävät kokeneenkin ulkoilijan. Kävelylenkin jälkeen vietin hetken kahvitellen ja trangialla paistetuista lätyistä nauttien. Syksyinen merenranta on kyllä upea paikka! Ja Hanko!
Stefan Bremerin ajatusta lainaten, kävelyillä voi kuvata ihan vain viihdyttääkseni itseään. Joten tässä jutussa olevat kuvituskuvat ovat juuri tällä ajatuksella toteutettu.
Kiitos Hanko ja Hangon Fotofestival! Ensi vuonna toivottavasti nähdään taas samoissa merkeissä!